Suomessa on kaksi kaupunkia, joista löytyy sekä japanilaisen jousiammunnan että miekkailun seurat. Molempien lajien kyudon ja kendon harrastus Suomessa myös alkoi Porvoosta 80-luvulla. Kyudon kautta alkoi myös oma erityinen suhteeni tähän kaupunkiin – jo kauan ennen kuin asetuin tänne asumaan.
Uuden aloittaminen vaatii aina innostusta ja usein riskin ottamista. Jatkaminen vaatii sinnikkyyttä ja sitoutumista, sillä alun innostus on monella häilyvää. Porvoolaiselta Leif Baggelta löytyi riittävästi molempia, kun hän kutsui Porvooseen ensimmäisen kyudo-opettajamme, jolla oli myös musta vyö kendossa. Itse harjoittelin japanilaista jousiammuntaa Porvoossa vasta melkein 20 vuotta myöhemmin 2004 mutta saman opettajan ja Leifin, koulukuntamme vanhimman suomalaisen kanssa. Kokonhallin jälkeen tulivat tutuiksi Lyceiparken, Pääskytie ja Urheilutalo – ja muu Porvoo siinä sivussa.
Japanilaisista taistelulajeista ei sanota turhaan, että ne auttavat kehittymään ihmisenä. Pitkäaikainen harrastus vaatii pitkäjänteisyyttä, vastoinkäymisten kohtaamista ja ratkaisemista, avoimuutta uusille ajatuksille sekä vanhan osaamisen arvostamista. Samoista ominaisuuksista on epäilemättä hyötyä kunnanvaltuustossa vastuuta kantaessa. Taistelulajit ovat myös vuorovaikutusta. Kokeneemmat harrastajat ohjaavat nuorempia samalla kun kehittävät omaa osaamistaan opettajansa ohjauksessa ja aseilla tehtävät pariharjoitukset vaativat yhteistyötä. Päätösten tekeminen politiikassa perustuu myös vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön.
Minulle rakkaat ja paljon antaneet japanilaiset lajit ovat yksi osa Porvoon harrastustoiminnan rikkautta. Korona-aika koettelee monia harrastuksia eivätkä kyudo ja kendo ole poikkeuksia, sillä niitä harrastetaan kunnan liikuntatiloissa. Vanhojen mutta vähän harvinaisempien harrastusten turvaaminen koronaviruksen ikävimpien vaikutusten liennyttyä on yksi osa monimuotoista harrastustoimintaa.